Oletko koskaan jäänyt katselemaan katulyhtyä niin, että et ole välittänyt mitään ohikulkijoista ja vaikka ihmiset ovat syyttäneet sinua turhaksi vetelehtijäksi ja taivaanrannanmaalariksi, et ole pelästynyt ja parantanut tapojasi, vaan katsellut kaikesta huolimatta? Oletko koskaan sukeltanut rakkauden jännittävyyteen ainoana pyyntönäsi nähdä, miltä sinä ja hän näyttäisitte viheriöivässä puistossa Pariisissa kesällä? Jos näin ajattelet itsestäsi, luulenpa, että kuulut niihin onnellisiin tai onnettomiin - kuinka vaan tahdot uskoa - joilla on kauneuden näkemisen taito alusta lähtien. Vai voisiko olla niin, että tämä taito on meillä kaikilla piilevänä? Jotkut se tekee hulluiksi, toiset se saa pakenemaan itseään. Kauneus voi olla tuskallistakin nähdä. Toiset osaavat käsitellä kykyään, ja se saattaa kehittyä ajan kuluessa. Kehittyä niin, että he alkavat nähdä kauneutta pienissäkin, muiden mielestä mitättömissä asioissa, jotka tulisi sivuuttaa kiinnittämättä niihin kummempaa huomiota. Tai he oppivat havaitsemaan ihmeellisiä, ihania asioita siellä, missä muiden mielestä on pelkkää rumuutta ja kurjuutta. Ja sillä hetkellä, jona joku meistä oppii näkemään sen, mitä muut hänen ympärillään eivät näe, hän voi kokea tämän kuin silmiensä avautumisena, kuin hän olisi ollut sokea, joka saa näkönsä. 

Katso sähkönsiniseksi maalattua kukkaruukkua valkoista puuristikkoa vasten. Vaikka se on tyhjä ja vaikka siihen ei paista aurinko, se on ilo silmillesi. Ja nimenomaan sen itsensä vuoksi. Joskus analysointi voi olla tärkeää, mutta olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että analysointi voi tuhota kohteensa analysoijan silmissä, ellei kysymyksessä ole jokin sellainen objekti, jonka on todettu olevan mahdoton eritellä liikaa esimerkiksi sen äärettömän monitasoisuuden ja monivivahteisuuden takia.